4/20/2016

Lapsiluku

Vauvan tuoksu, pienet sormet ja varpaat, pikkuruisia vaatteita, hymyjä, jokeltelua, valvottuja öitä, nälkää, rikki imetyt rinnat, särkyä, huutoa ja itkua. Kaipaan jollain tapaa tuota kaikkea ja toisaalta en taas yhtään.
Minulla tulee varmasti olemaan ikuinen vauvakuume. Tuskin monikaan äiti pääsee irti siitä tunteesta ja ajatuksesta, kun saa pidellä vastasyntynyttä lastaan ensikertaa. Sen hetken voisi kokea vaikka joka vuosi uudelleen. Mutta siitä hetkestä seuraa muutakin.
Ja mitä pidemmälle ajattelen järjellä, sitä huonommalta idealta toinen lapsi tuntuu. En näe itseäni toisen lapsen äitinä. Näen vain minut, Sofian ja mieheni sekä koiramme; siinä on meidän perhe.


Olemme mieheni kanssa pohtineet asiaa ja kummastakin tuntuu hyvältä, että Sofia on meidän ainokainen.
"No kai teille toinenkin tulee?"
"Kyllähän lapsella pitää leikkikaveri olla."
"Se toinen menee siinä sivussa"
Näitä lauseita varmasti moni vanhempi on kuullut, jopa kyllästymiseen asti, kun sitä toista ei sitten ole tullutkaan. Ja niin olen minäkin. Nykyään voin jo huoletta vastata toista ei tule ja kyllä se lapsi kavereita muualtakin saa.
Itse en myöskään tahdo, että se toinen menisi siinä sivussa. Tahdon olla oikeasti läsnä lapselleni.
Itse koen, etten pystyisi siihen jos helmoissa pyörisi toinenkin lapsi. En jollain tapaa ole valmis jakamaan huomiotani kenellekkään muulle niin paljon kuin Sofialle.
Koen jo nyt toisinaan riittämättömyyttä vanhempana, enkä tahdo lisätä sitä tunnetta.


Pohdimme myös mitä tahdomme elämältä ja kummallakin nousi ensimmäisenä esiin matkustelu. Tahdomme nähdä, kokea, mennä ja tehdä. Ja yhden lapsen kanssa se on helpompaa sekä halvempaa.
Haluamme ehkä jopa hemmotella lastamme, kai se on sallittua järkevyyden rajoissa...
Monihan sitä pelkää ja moni luulee, että ainut lapsi on pilalle hemmoteltu. Itse en kuitenkaan usko niin, lapsi saa varmasti kokea pettymyksiä niin kotona kuin päiväkodissa tai koulussa. Eikä kukaan voi saada kaikkea, oli sitten perheen ainut lapsi tai yksi kymmenestä lapsesta.

Muutama viikko sitten hinnoittelin haikeudella Sofian pieneksi jääneet vaatteet kirpputoria varten. Tosin muutaman rakkaimman vaatteen säästin, sekä ne niin ihanat ensimmäiset keltaiset kumisaappaat.
Vielä vuosi sitten kuvittelin, että niitä pitäisi vielä Sofian pikkuveli tai sisko. Ei pidä.
Mutta koskaan ei saa kuitenkaan saa sanoa ei koskaan...