4/29/2015

Äiti anna maitoa

Mitä minulle tulee mieleen sanasta taaperoimettäjä? No kirjaviin haaremihousuihin ja löysään pellavapaitaan pukeutunut nutturapää, jonka helmoissa pyörii muutama alle 4-vuotias ja kaikki rynnivät äidin syliin ja ottamaan maitohörpyt. En tiedä mistä tuollainen mielikuva on syntynyt, luultavasti se on syntynyt muistoistani ja mielikuvituksestani. Kun olin nuorempana harjoittelussa avoimessa päiväkodissa, siellä eräs nainen imetti vauvaansa ja ehkä myös kolmevuotiasta taaperoaan, en voi olla asiasta täysin varma. Mutta jo silloin tiesin, että tahdon imettää lastani ja teen kaikkeni, että imetys onnistuisi sekä jatkuisi mahdollisimman pitkään. Tuo nainen vuosien takaa on tietämättään vaikuttanut paljon minun elämääni ja jos voisin haluaisin kiittää häntä.
Imetyksen alku oli hankala, raskas ja välillä en tehnyt päivän aikana muuta kuin imetin. Olen itkenyt varmasti viikkoja imetyksen takia. Kaikki oli kuitenkin sen arvoista.
Nyt minä olen ollut taaperoimettäjä pian jo kahden kuukauden verran. Miksi lopettaa kun se sujuu ja on tärkeä asia lapselleni sekä minulle. Tiedän myös olevani etuoikeutettu, minun ei tarvitse lopettaa imetystä esim, töihin menon takia.
Imettäminen on ollut tärkeää myös Sofian huonon ruokahalun takia, hampaita tehdessä tytölle ei oikein kelpaa muu kuin maito. Flunssassa ja vatsataudissakin maito on ollut se ainoa mikä maistuu.
Toki joskus tulee hetkiä, jolloin en jaksaisi olla maitobaari. Joskus haluaisin vaan istua rauhassa sohvalla, ilman että tyttö tulee repimään paitaani. Myös julkisillapaikoilla on hieman kiusallista kun tyttö nostelee paitaani.



Miten ihmiset sitten ovat suhtautuneet pitkään jatkuneeseen imetykseeni. Lähipiiristäni se on varmasti täysin normaalia, mutta on myös kavereita ja tuttavia, joita imetys selvästi hieman häiritsee ja on ehkä häirinnyt Sofian vauva-ajasta lähtien.
Muistan vieläkin kun eräs heistä tokaisi Sofian ollessa 7-kuukautta "vieläkö sä imetät?" taisin vastata jotain "juu vielä ja ajattelin jatkaa vielä pitkään."
Olen saanut jo kaupungilla pitkiä katseita, kun olen nostanut jo kävelevän lapsen rinnalle ruokailemaan. Kukaan ei tosin ole uskaltanut tulla paheksumaan asiaa päin naamaa ja voihan olla, että kaikki katseet eivät ole olleet tuomitsevia. Sofia tosin on niin pienikokoinen, että ihmiset luulevat häntä usein paljon nuoremmaksi.
Neuvolassa imettämiseeni on suhtauduttu hyvin, joka kerta terveydenhoitaja kysyy: imetätkö? ja minä vastaan kyllä. Sen enemmän asiaa ei olla yleensä puitu, joskus hoitaja on kysynyt kuinka monta kertaa päivässä Sofia käy rinnalla. Olen tyytyväinen, että kukaan ei ole ehdottanut minua luopumaan imetyksestä.

Mielestäni jokainen joka pitää taaperoimetystä outona tai lapselle haitallisena voisi tutustua faktoihin. Äidinmaito on aina lapselle hyvää ravintoa. Eikä tissillä olo tee kenestäkään lapsesta lellittyä, eikä se myöskään tarkoita sitä, että lapsi ei voisi olla itsenäinen.
Uskon, että lapsi tietää kyllä itse milloin on valmis luopumaan rinnasta.


4/23/2015

Kun asunto ei mene kaupaksi

Turhautuminen, suuttuminen, epätoivo ja luovuttaminen, kaikilla näillä sanoilla voisi kuvailla tunteita, joita olen viime kuukausina kokenut asuntokauppojen tiimoilta.
Olen viettänyt monta unetonta alkuyötä asian tiimoilta. Pohtinut pääni puhki mikä tässä asunnossa on vikana... Olisiko se keittiö vaiko kylpyhuone... Vai onko se nyt vaan niin, että asunnot menevät huonosti kaupaksi... Vain kenties hinta... Asiaa ei yhtään auta se, että naapurimme saivat asuntonsa myytyä tai itseasiassa vaihdettua jo monta kuukautta sitten, vaikka me olimme laittaneet asuntomme myyntiin paljon aikaisemmin. Voitte varmasti kuvitella, etten ollut kovin riemuissani asiasta kuultua.
Kaikki junnaa vaan niin paikoillaan. En viitsi ostaa uusia verhoja tai muutenkaan miettiä sisustamista, koska haluaisin ostaa ne sitten uuteen. Koko tilanne estää minua välillä elämästä tätä hetkeä, kun ajatukset ovat jo tulevassa.
Olemme keskustelleet miehen kanssa välittäjän vaihtamisesta. Ja keskustelun tasolle se on vielä jäänyt, sillä mieheni on ollut niin paljon poissa kotoa ja jotenkin minua ei huvita käydä yksin läpi sitä "laitetaan asunto myyntiin" rumbaa. Ehkä sitten kun mies on taas enemmän kotona, saamme asian hoidettua. Mutta siitähän ei ole mitään takuita, että uusi välittäjä muuttaisi mitään. Pahimmassa tapauksessa istun tämän asunnon keittiössä vuoden päästäkin ja avaudun teille, koska asunto on vieläkin myymättä.



Parhaimmassa tapauksessa taas istun uuden asuntomme keittiössä ja aivan uudessa kaupungissa.
Jos asiat menevät toivomallamme tavalla, mieheni voisi päästä Helsinkiin töihin ja me muuttaisimme sinne vuokralle. Tuntuu aivan hassulta haaveilla siitä, sillä vielä muutama vuosi sitten vannoin, etten ikinä enää muuttaisi kerrostaloon ja saatika sitten Helsinkiin.
Haaveet omakotitalosta on siis ainakin hetkeksi kuopattu. Viimeisen vuoden aikana olemme huomanneet, että pelkässä arjenpyörityksessä on aivan tarpeeksi hommia, emmekä tarvitse siihen enää mitään omakotitalon hommia viemään kaikkea vapaa-aikaa. Ehkä sen aika on joskus myöhemmin.

Toivon, että viimeistään kesäkuussa tiedämme minne lähikuukaudet meidät vievät vai vievätkö minnekkään. Ja käykö lopulta niin, että minä ja Sofia asumme viikot kaksistaan Iittalassa ja mieheni tulee vain viikonlopuiksi kotiin. Vai laitammeko tämän asunnon vuokralle, jos se ei mene kaupaksi. Ilmassa on liikaa "jos"-sanoja, nyt ei auta muu kuin olla toiveikas ja kärsivällinen.

4/20/2015

Hei olen täällä!

Tauko on tehnyt hyvää. Mitä kaikkea onkaan ehtinyt tapahtua viime postauksen jälkeen.
Sofian 1-v synttärit on juhlittu, tyttö kasvaa vauhdilla ja yllättää minut joka päivä uudella taidollaan tai tempullaan.





Olen ollut viime kuukaudet laiska. Olen sallinut itselleni, että koti ei ole joka hetki tiptop.
Olen maannut sohvalla vaikka tiskit olisi pitänyt hoitaa heti.
Olen stressannut vähemmän ja huomannut sen ansiosta olevani parempi äiti.
Olen päässyt lähes kokonaan eroon täydellisyyden tavoittelusta.
Luulen, että myös osaltaan blogimaailma loi minulle paineita olla tietynlainen äiti. En ole juuri lukenut blogeja muutamaan kolmeen kuukauteen ja olen myös samalla huomannut, että turha ostelu on sen myötä vähentynyt. Enää minun ei tarvitse sännätä johonkin kauppaan, kun olen nähnyt jossain blogissa ihanan tyynynpäällisen tai jonkun ihan lastenvaatteen.

Olen ottanut enemmän aikaa itselleni ja kuntoillut. Liikunnasta on tullut minulle terapiaa, on niin palkitsevaa huomata, että joka kerta sitä on hieman vahvempi tai hieman nopeampi. Uskaltauduin elämäni ensimmäistä kertaa salille ja nyt tykkään jopa käydä siellä.
Sain myös alkutalvesta lähetteen fysioterapiaan selkävaivojeni takia. Päätin valita pilates fysioterapian ja jo ensimmäisen kerran jälkeen huomasin, että jokin oli muuttunut. Kotona tehtäviin harjoituksiin pitää toki sitoutua, eikä joka iltainen jumppailu ole aina ollut niin helppoa. Mutta jo muutamassa viikossa huomasin, että lähes kaikki kivut olivat poissa. Tällä tiellä on hyvä jatkaa ja toivon, että uskaltaudun joskus oikealle pilatestunnillekkin.
Tuntuu, että vihdoin olen löytänyt itseni uudelleen ja haaveilen taas uusista hulluista jutuista. Uskallan taas olla minä.